Olen elämäni aikana tietoisesti ja tarkoituksella lopettanut yhteydenpidon joihinkin ihmisiin joita olen vakavissani kutsunut ystävikseni. Raukkamaista kyllä olen yleensä tehnyt sen ilman mitään selityksiä ja yhtä-äkkiä. Miksi olen käyttäytynyt niin törkeästi?
Huonoista selityksistä ensimmäisenä tulee mieleen se että olen aina ollut vähän yksinäinen susi ja viihtynyt loistavasti omassa seurassani lähinnä ahdistuen ihmispaljoudesta ja etenkin vieraista ihmisistä. Toisena tulee mieleen se että nämä ystäväni ovat selvästi olleet minulle parempia ystäviä kuin minä heille. Tähän on usein liittynyt tunne siitä että he ’’tunkevat’’ liian lähelle, haluavat liian ison osan elämääni ja minua, siis ’’henkistä’’ minua. He ovat yleensä olleet kovia puhumaan, mikä on toki mukava asia, ja minä olen hyvä kuuntelemaan ja tukemaan ystäviäni. Olen jossakin vaiheessa kokenut että tämä ’’menee yli’’, ja koska en jaksa enkä halua jakaa omaa elämääni kovin paljoa on kuuntelemisesta muodostunut rasite. Olen alkanut pelätä puhelimen pirinää ja vältellä sähköpostin avaamista. Asiasta on omassa päässäni muodostunut kohtuuton painolasti enkä ole kehdannut sanoa miten asiat ovat. Elämä on jatkunut mutta tämä asia vaivaa minua jatkuvasti enkä tiedä mitä sanoa tai miten reagoida jos joskus törmään johonkin näistä ystävistäni joihin olen katkaissut yhteyden. Asian olisi varmasti voinut hoitaa toisinkin ja varmaan vieläkin voisi vaikka joistakin tapauksista on kulunut jo kymmeniä vuosia, joistakin vain vuosi tai pari. Eniten pelkään ehkä sitä että tämä on elämässäni jatkuva kaava ja tietyin väliajoin katkaisen yhteyden johonkin ystävääni. Pahinta on ehkä juuri se että omaa tilaa tarvitsevana ja yksin viihtyvänä en oikeastaan edes kadu tekojani vaan sosiaalinen paine ja yleiset käyttäytymis-ja soveliaisuuskäytännöt aiheuttavat ongelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti