Tallityttö ikuisesti

Itse ‘’ensimmäisen polven’’ tallityttönä ja hevoshulluna (käsittääkseni 70-luvulla alkoivat harrastetallit lisääntyä?) olen nyt tyttären ratsastettua pari vuotta päässyt tutustumaan nykyiseen tallityttöjen sukupolveen ja tallilla muuttuneisiin/säilyneisiin tapoihin ja käytäntöihin.

Suuri parannus on se että (ainakin) tyttäreni tallilla ponit on jaettu ennen tuntia ja listalta voi tarkistaa ’’kenellä menee’’. Omien aikojeni alussa iloisen 70-luvun puolivälissä jonotettiin luukulla ja nopeimmat, härskeimmät, kovaäänisimmät ja tutuimmat pääsivät valitsemaan ensin. Pysyneitä asioita sen sijaan on korttisysteemi, pahvinpalassa oleviin ruutuihin merkitään päivämäärä jolloin on käynyt ratsastamassa, nykyään tosin kurssit on selkeämmin kestoltaan määritelty eikä ratsasteta epämääräisesti syksystä kevääseen.

Nykyään ’’kaikilla’’ on turvaliivi joista ei minun aikoinani oltu kuultukaan, kypärä kyllä keikkui päässä jo silloin harrastetallien alkumetreillä. Muutkin ratsastusvarusteet ovat yleistyneet ja niitä käytetään häpeilemättä, tallille ei enää tulla vanhoissa verkkareissa ja virittyneessä t-paidassa. Poneilla on kaikilla harjat tallin puolesta vaikka monet nykytytöistä(kin) kuljettavat mielellään mukana omia harjojaan ja lettikuminauhojaan. Nykyään harjat on pakattu tyylikkääseen kirkkaanväriseen harjalaatikkoon jonka päällä voi vaikka istua, muutama vuosikymmen taaksepäin käytettiin yksinkertaisia kangaskasseja joihin ehkä oli kirjailtu hoitoponin nimi.

Mieltä ja ruumista lämmittävä edistysaskel on maneesin rakentaminen kaikille vähänkin isommille talleille. Vaikka nykymaneesit useimmiten ovatkin eristämättömiä seiniä joiden sisällä on kesällä kuuma ja talvella kylmä, on ympärillä kuitenkin katto ja seinät jotka suojaavat pahimmalta sateelta, tuulelta ja liukkaalta. 70-luvulla ratsastettiin kentällä ja maastossa kelissä kuin kelissä vuoden ympäri ilman nykyajan goretexeja ja muita suojavaatteita.

Ratsastuksenopettajien koulutustaso on parantunut sitten takavuosien, eikä nykyään enää näe tallityttöjä tunteja pitämässä. Toiminta on muutenkin ’’tavoitteellisempaa’’ ja opettaja kiinnittää oikeasti huomiota pienenkin ratsastajan edistymiseen. Pedagokinen taso on noussut, ennen maailman aikaan ratsastuksenopettajia lähes pelättiin ja he eivät välttämättä olleet opettamisen ja lasten kanssa työskentelyn ammattilaisia, kuten he nykyään usein tuntuvat olevan.

Varmasti ajan kanssa tulee mieleen muitakin yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mutta yhteenvetona voitaneen sanoa että tallitytöt rakastavat poneja täysin samalla tavalla niin tänään, eilen kuin varmasti huomennakin.

Saako iloita

Onko väärin iloita siitä että lapset ovat leirillä muutaman päivän? Kolmesta lapsesta kaksi on kolme yötä leirillä ja kun heidät leirille vietyämme poistuimme paikalta tuntui kuin vapaus olisi koittanut. Aluksi annoin tunteen viedä ja nautin rauhasta ja ’’helpommasta elämästä’’, mutta nyt jo heti seuraavana aamuna alkaa omatunto kolkutella perisuomalaisesti. Miksi en saisi nauttia hetkellisestä vapauden tunteesta? Kuka minua estää tai valvoo? Aivan, minä itse.

Lapsilla on aina ollut hauskaa leirillä ja tänä vuonna heillä lienee myös hyvät ilmat ja lämpimät päivät ja yöt (telttamajoitus). He leikkivät, pelaavat, uivat ja saunovat ja lähes parhaana kaikesta ostavat pienen herkun kanttiinista. He nauttivat olostaan ja uusista kavereistaan.

Mies on töissä eikä varmasti koe omantunnontuskia, itse olen kotona keskimmäisen kanssa jolla on omat leirikuvionsa kesän aikana. Suunnitelmissa ei ole mitään ihmeellistä, vähän vain kahdenkeskistä aikaa keskimmäisen kanssa joka helposti kokee jäävänsä sisarustensa varjoon. Miksi siis kokea morkkista asiasta? Onko kyseessä suomalainen yhteiskunta, kasvatus, tämä aika vai ihan vain minä itse ja omat ajatukseni jotka aiheuttavat nämä pohdinnat? Ja tarvitaanko näitä? Enkö voisi vain elää tätä hetkeä ja tätä päivää ja nauttia kesästä? Miten oppisin olemaan murehtimatta olemattomia ja tarttumaan hetkeen? Asenteessa on muutokseen varaa!

Entiselle ystävälleni

Olen elämäni aikana tietoisesti ja tarkoituksella lopettanut yhteydenpidon joihinkin ihmisiin joita olen vakavissani kutsunut ystävikseni. Raukkamaista kyllä olen yleensä tehnyt sen ilman mitään selityksiä ja yhtä-äkkiä. Miksi olen käyttäytynyt niin törkeästi?

Huonoista selityksistä ensimmäisenä tulee mieleen se että olen aina ollut vähän yksinäinen susi ja viihtynyt loistavasti omassa seurassani lähinnä ahdistuen ihmispaljoudesta ja etenkin vieraista ihmisistä. Toisena tulee mieleen se että nämä ystäväni ovat selvästi olleet minulle parempia ystäviä kuin minä heille. Tähän on usein liittynyt tunne siitä että he ’’tunkevat’’ liian lähelle, haluavat liian ison osan elämääni ja minua, siis ’’henkistä’’ minua. He ovat yleensä olleet kovia puhumaan, mikä on toki mukava asia, ja minä olen hyvä kuuntelemaan ja tukemaan ystäviäni. Olen jossakin vaiheessa kokenut että tämä ’’menee yli’’, ja koska en jaksa enkä halua jakaa omaa elämääni kovin paljoa on kuuntelemisesta muodostunut rasite. Olen alkanut pelätä puhelimen pirinää ja vältellä sähköpostin avaamista. Asiasta on omassa päässäni muodostunut kohtuuton painolasti enkä ole kehdannut sanoa miten asiat ovat. Elämä on jatkunut mutta tämä asia vaivaa minua jatkuvasti enkä tiedä mitä sanoa tai miten reagoida jos joskus törmään johonkin näistä ystävistäni joihin olen katkaissut yhteyden. Asian olisi varmasti voinut hoitaa toisinkin ja varmaan vieläkin voisi vaikka joistakin tapauksista on kulunut jo kymmeniä vuosia, joistakin vain vuosi tai pari. Eniten pelkään ehkä sitä että tämä on elämässäni jatkuva kaava ja tietyin väliajoin katkaisen yhteyden johonkin ystävääni. Pahinta on ehkä juuri se että omaa tilaa tarvitsevana ja yksin viihtyvänä en oikeastaan edes kadu tekojani vaan sosiaalinen paine ja yleiset käyttäytymis-ja soveliaisuuskäytännöt aiheuttavat ongelmia.

Elämän mittainen matka

Epätasaista hiekkaa pyöreähköllä urheilukentällä, hiekkaan on piirretty viivoja kengänkärjellä juoksuradan merkiksi. Tuijottava utelias katse kiinnittyy vihreän hevosenpääkuvioiseen t-paitaan, tai oikeastaan paidan sisältöön. Mikä katseen saa aikaan? Uteliaisuus, kateus vai puhdas ilkeys? Epävarmuus, tyhmyys vai tahdittomuus? Kaverin tönäisy, osoittelua, kuiskimista. Siitä se alkoi. Miten sillä voi olla noin isot tissit? Siitä alkoi 9 vuotiaan painajainen.

Rintaliivit olisi jo pitänyt hankkia, mutta se oli jäänyt äidiltä huomaamatta, kuten moni muukin asia. Liivit eivät tosin varmastikkaan olisi helpottaneet 9 vuotiaan tilannetta, eivät ne kiusaamista olisi lopettaneet.

Tästäköhän kaikki alkoi? Vai oliko se jo aikaisemmin kun ne jotkut toiset heittelivät kotimatkalla koululaukkua niin että se meni rikki, kaksi tai kolme laukkua meni. Pelko ja häpeä on syöpynyt mieleen. Miten kukaan ei tajunnut mitä tapahtuu?? Ihmeteltiin vain miten huonoa tekoa laukut ovat... ’’Pitää vain olla reipas’’ hoettiin kuin mantraa. Laukkuja oli useampi, yksikin kaunis punainen ja hevoskuviollinen.

Vai alkoiko se silloin kun neljä tyttöä päät yhdessä luokan perällä supisivat asiasta? Miten sillä voi olla noin isot tissit? Opettaja puutui supinaan ja porukan kiltein tyttö keksi hätävalheen vastaukseksi opettajan kysymykseen.

Joskus 9 vuotias yritti sanoa vastaan ullapullalle, pääkiusaajalle, ja hänen hovilleen. Vastaansanomisesta seurasi aina jotakin vielä nöyryyttävämpää, nolompaa ja ahdistavampaa. 9 vuotias päätyi olemaan näkymätön, tai ainakin yrittämään täydellistä seinään sulautumista. Vaatteiden ostaminen oli vaikeaa koska 9 vuotias ei millään tavalla halunnut erottua joukosta, hän halusi olla niin huomaamaton kuin mahdollista.

13 vuotiasta alkoivat kiusata pojatkin. Takana istuva jannejani työnsi kynää 13 vuotiaan takapuolen alle ja haisteli sitä suurieleisesti. Opettaja totesi vain 13 vuotiaan olevan suosittu. 13 vuotias pelkäsi kouluun menoa yhtä paljon kuin 9 vuotias oli pelännyt. 13 vuotias ei uskaltanut vastata tunnilla koska ei halunnut herättää mitään huomiota. Välitunneilla ullapulla hoveineen jatkoi 13 vuotiaan vainoamista. 13 vuotiaalla ei ollut paikkaa minne paeta, hän ei ollut voimia olla ’’reipas’’.

Tänään 35 vuotias pelkää omaa elämäänsä. 35 vuotias pelkää uusia ihmisiä ja monia tuttujakin. Hän pelkää uusia tilanteita ja paikkoja ja on epävarma vanhoissa. Hän yrittää selvitä hengissä päivästä toiseen ja jaksaa vielä jotenkin uskoa aikaan jolloin hän uskaltaa elää itsensänäköistä elämää. Sitä ennen 35 vuotiaan on selätettävä vakava masennus ja ensimmäistä kertaa elämässään alkaa uskoa itseensä.

Mustaa valkoisella

Luokkakuvassa on 25 oppilasta. Heistä 9 on tummaihoisia, 6 kaukaisesta idästä tullutta ja loput näyttävät useamman polven suomalaisilta mutta heistä viidellä on venäläinen tai virolainen sukunimi. Kansainvälisen koulun neljännen luokan luokkakuva? Ei, vaan arkista arkea itähelsinkiläisen lähiön tavallisessa lähikoulussa. Mainittakoon että luokkaan on integroitu kaksi erityistä tukea vaativaa oppilasta, ja joukossa on myös muutama muuten vaan vili tai vilmiina vilperi. Tilanne on luonnollisesti haastava niin oppilaille, opettajille kuin avustajillekin joita tällaisellä luokalla ja tällaisessa koulussa ymmärrettävästi tarvitaan keskivertoa enemmän. Oppilaille tilanne on moninainen, he oppivat että erilaisuus monissa muodoissaan on luonnollinen asia, ja toisaalta he joutuvat oppilasaineksen monipuolisuudesta johtuen työskentelemään itsenäisemmin mikä tuottaa vaikeuksia monille. Omana peruskouluaikanani n. 35 vuotta sitten luokassa saattoi olla yksi suomenruotsalainen ja muut täysin ja yksinomaan useamman polven suomalaisia. Erikoista oli jo se että yksi luokan 25:stä oppilaasta (tässä asiassa ei siis suurempia muutoksia) kävi ortodoksisessa uskonnonopissa ja pari kolme oppilasta siveysopissa, nykyisessä elämänkatsomustiedossa. Ensimmäiset tummaihoiset ihmiset näin ollessani viidennellä luokalla peruskolussa eli n. 11 vuotiaana (siihen maailmanaikaan ei myöskään matkusteltu niin tiuhaan kuin monet nykyään tekevät). Kouluuni tuli ’’esiintymään’’ ja elämästään kertomaan afrikkalainen perhe, ja jo juhla/jumppasaliin esitystä kuulemaan mennessämme pohdimme luokkatovereideni kanssa mahtavatko ’’ne olla oikeita n........ä’’, kuten siihen aikaan sanottiin. Sittemmin on maailma muuttunut paljon. Omat lapseni kasvavat tiettyyn kansainvälisyyteen automaattisesti, koululuokat näyttävät erilaisilta, matkailu on yleisempää ja helpompaa ja yleinen ilmapiiri toinen niin hyvässä kuin pahassakin.

Veljeni on vammainen

Veljeni on erilainen, miten erilaisuus sitten määritelläänkään. Hän ei osaa solmia kengännauhoja, hän ei osaa kuoria perunaa, hänellä on huono tasapaino eikä hän ymmärrä asioita. Silti hän on veljeni joka on iloinen ja sopeutuvainen ja pitää leikkimisestä. Hän on 13 vuotias. Minä olen 11.

Olen siis pikkuveli isoveljelle joka niin kauan kuin muistan on ollut pikkuveljeni. Vauvana ihailin veljeäni suunnattomasi (tätä en tietenkään muista, vanhempamme ovat kertoneet). Hän rakasti minua ensihetkestä lähtien, ja otti minut mukaan leikkeihinsä jo ihan pienenä. Hän myös yritti syöttää minulle kaikenlaista, olen koettanut imeä ranskanperunaakin. Minulle on kerrottu että yhden ja kahden vuoden välillä kasvoin reilut kaksi vuotta vanhemman veljeni ’’kiinni’’, ja toisesta syntymäpäivästäni alkaen olen ollut isoveli perheessä.

Ennen kouluun menoa tilanne ei varsinaisesti vaikuttanut arkeen, leikimme yhdessä samoja leikkejä, olin tosin yleensä aina veljeäni nopeampi ja taitavampi. Veljeni tilanteesta puhuttiin perheessämme avoimesti, joskus pienenä olin todennut että ’’Minäkin haluan olla erityinen’’. Yhdessä vaiheessa toivoin myös kavereita joulupukilta, tämä tapahtui kun veljelläni oli haastavampi vaihe ja ilmeisesti koin että en saanut tarpeeksi huomiota. Samoja aikoja tuntui varsin epäreilulta kun veljeni sai käydä hauskoissa paikoissa kuten Lastenlinnassa (myöhemmin ymmärsin toki että kyseessä on sairaala) ja toimintaterapiassa leikkimässä ja jumppaamassa.

Veljeni kouluunmeno ei vaikuttanut suhteeseemme, hän kävi koulussa ja minä päiväkodissa ja olimme varsin tasavertaisia. Tilanne alkoi muuttua oman kouluni alettua. Aloin selvemmin ja selvemmin ymmärtää että minun veljeni oli erilainen kuin muiden. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se että koulun myötä itsenäisyyteni lisääntyi ja aloin kulkea paikoissa joihin veljelläni ei ollut asiaa ilman aikuista. Myös kaverini alkoivat selkeämmin ymmärtää veljeni erilaisuuden. Asiasta ei varsinaisesti aiheutunut minulle ongelmia mutta en myöskään tuonut asiaa esille omatoimisesti.

Kaverini eivät ole koskaan kommentoineet veljeni erilaisuutta vaikka asian täytyy olla heidän tiedossaan. Meillä kotona kaverini pelaavat ja juttelevat myös veljeni kanssa, mikä on joskus mukavaa ja joskus ärsyttävää. Muutenkin veljeni on usein mielestäni ärsyttävä ja minusta tuntuu että joudun tekemään enemmän kotitöitä kuin hän ja lisäksi vielä huolehtimaan veljestäni. Kerran muutama vuosi sitten kysyin äidiltäni kuinka kauan minun pitää hoitaa veljeäni ja huolehtia tästä, ja äitini vastasi yksinkertaisesti ’’Aina’’. Ei tule tulemaan sellaista aikaa että veljeni selviäisi täysin omatoimisesti ja ilman apua. Vanhempamme pyrkivät olemaan tasapuolisia ja järjestämään minulle omaa aikaa ilman veljeäni, mutta tästä huolimatta koen usein että veljeni on este tai vähintään hidaste tielläni, ja ylimääräinen rasite.

Veljeni ’’ansiosta’’ olemme saaneet käydä sopeutumisvelmennuskursseilla joissa parasta on ollut loman tuntu, hyvä ruoka ja uudet kaverit. Siellä on myös juteltu erilaisuudesta muiden erilaisten sisarusten kanssa, en tosin ole varma onko siitä ollut mitään hyötyä, no ehkä siitä on ollut hyötyä että näkee että muillakin on samantapaista. Koulussani on myös pienluokkia joissa on veljeni kaltaisia lapsia, eli tiedän että heitä on. Aikoinaan toivoin että veljeni tulisi samaan kouluun kanssani (vaikutti hauskalta kun kavereiden sisarukset kävivät samaa koulua), nykyään en enää toivo niin.

Veljeni kyselee koko ajan samoja asioita, ei muista mistä on puhuttu, tervehtii tuntemattomia ihmisiä ja puhuu näiden kanssa, lista on loputon. Ennen kaikkea veljeni on ärsyttävä, joskus myös häpeän häntä. Toisaalta on mukavaa pelata ja tehdä muita asioita hänen kanssaan. Pienempänä pelkäsin tulevani samanlaiseksi kuin veljeni ja jääväni yhtä lyhyeksi kuin hän, nyt jo ymmärrän ettei näin tule käymään. Raskasta on se kun minun oletetaan ymmärtävän ja jaksavan, veljeni pääsee näissä asioissa helpommalla. Ollessamme vielä melko pieniä istui veljeni kaksostenrattaissa pikkusiskomme kanssa, minä kävelin. Veljeni kiipeämisiä, juoksemisia ja kulkemisia on valvottu paljon tarkemmin kuin minun. Ollessamme yhdessä pihalla pitää minun katsoa veljeni perään, vaikka hän tutussa ympäristössä periaatteessa pärjäisikin. Tämä on minun elämääni, erilaisen veljeni veljenä.